Kai mä haluisin olla jotain muuta, kuin keskitie,
aina sellanen tasapaksu ja keskimittanen,
tukka ei kasva tarpeeks ja kynnet lohkeilee kesken,
ääni ei ole kirkas mutta ei tarpeeksi käheä,
mä en oikeasti osaa mitään.
Haluaisin hukkua sinne ja sukeltaa,
ja mitä eroa sillä on,
kun jäisin kuitenkin kellumaan.
Mä en liiku mihinkään suuntaan,
en halua katsoa taakse enkä
koskaan ole nähnyt tulevaan,
joten tein päätöksen ettei sitä ole olemassakaan.
Haluaisin nopeasti huomiseen,
mutta mitä sielläkään on,
muuta kuin keskeneräistä kaikki,
kaikki jota en pysty jatkamaan
tai katkaisemaan.
Musta ei ikinä löydy oikeaa vikaa,
oon aina vaan vähän jäljessä, jäässä,
käyn kuin vanha seinäkello
ja turhan usein lyö turhan tyhjää.
Yritän kuunnella ja yritän olla olematta,
mutta jos paljastan olevani olemassa
joudun kuitenkin antamaan jotain pois.
Ihan kuin se, mitä mulla ei ole koskaan
ollutkaan, olisi mun kaikkein kallein aarteeni.
Pitäis onnistua nousemaan jaloille
ja kasvattaa mieltä,
mutta sitten kukaan ei
löydä mua sieltä,
ei vedä mua ulos ja
sitähän mä kai kaipaan.
Ja se on kai se ongelma,
että en osaa olla ja keskittyä,
joten jätän kesken ja
havahdun sitten niihin lauluihin,
joihin ei saisi liian pitkäksi aikaa jäädä roikkumaan.
02.04.2012
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti