Mä en ikinä lähde minnekään, mutta silti mä aina katoan.
Kolmen aikaan aamuyöllä mä yritän nähdä siitä unta.
Halusin aina olla se, joka lähtee pois, mutta ei pakene. Pakenen jäämällä paikalleni,
ja yritän saada jotain tapahtumaan.
Naputtelen tasoja ja kokeilen vatsaa,
yritän kuunnella sisältä,
mutta en kuule mitään,
en saa vastauksia.
Pitäisi antaa olla, mutta go with the flow ei tuonut mulle muuta,
kuin hetkittäisiä tunteita ja
haluaisin edes pahan maun suuhun.
Jäin miettimään, että tarkoitanko todella vihaavani rakkautta, hyi, ja se pelotti. Haluan olla 15 vuotta vanha, hei. Haluan olla 18. Haluan saada käsiini kaikki ässät. Haluan olla joku muu. Suljen silmät. Sillä tavalla kai mä kuuntelen.
Sanon, etten mä välitä, ja yritän olla välittämättä, yritän saada haavoja. Naureskelen mustelmille ja muistelen, miten ne sain. Saisinpa mustelmat pysymään kauemmin murtumatta kokonaan.
En halua antaa mitään, enkä kai annakaan. Mutta silti menetän ihoja, sieluja, ilmaa. Saan liikaa sydämenlyöntejä. Painun kai niiden kaikkien alle. Sinnekö mä jäin? Vedän itseni ylös vasta sitten, kun olen varma, tai edes valmis. Ajattelin pysyä siellä aina. Välillä voisin naurahtaa.
Ajattelen, että isän luona parannun. Ajattelen, että isän lattialta löytyy vastauksia. Lähden kävelylle, ja toivon, että auto tulee vastaan.
09.07.2012
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti