Sivustakatselija

Minulla on tapana unohtaa muiden olemassaolo. Tarkoitan, että näen kyllä ympärilleni, noin niin kuin pinnallisesti. Mutta unohdan muiden olevan oikeita ihmisiä - historioineen, koti-ikävineen, matkoineen ja tulevaisuuksineen. Kukaan ei tiedä tulevasta, luulee ehkä tietävänsä, mutta lopulta on aivan yhtä tietämätön kuin minäkin.

Aamuisin saatan nähdä tuttuja selkiä, selkämyksiä. Kuluneita takkeja, avainnippuja farkkujen takataskuissa, iltapäivälehtiä aamukahveja varten ja rekka-autojen piippauksia, niitä minä näen, ja kuvittelen sekuntien ajan tietäväni jotakin heidän elämistään. Sitten unohdan heidät, aivan kuin heitä ei olisi koskaan ollut olemassakaan. Korkeintaan mielikuvituksessani, joissakin mahdollisesti kuvitelluissa muistoissani, annan heidän elää hetken elämäänsä eteenpäin.

Kuvittelen eräänkin miehen olevan opiskelija, joka etsii tai on ehkä juuri löytänyt kutsumuksensa. Joinakin aamuina meillä on aivan samat aikataulut, ja hän astuu kanssani samaan bussiin. Hän istahtaa istumaan parin istuinrivistön päähän itsestäni. Katselen hänen hiuksiaan ja nahkatakkiaan. Mietin, onko hän aina ajoissa vai juuri noina aamuina myöhässä sieltä, minne sitten onkaan menossa. Oli itse asiassa pitkä aika kunnes näin hänen kasvonsa. Olin kuvitellut ne aivan toisenlaisiksi, mutta en kai voi sanoa pettyneeni. Enhän? En kai voi sanoa pettyneeni siksi, etteivät hänen kasvonsa vastanneetkaan odotuksiani? Viime aikoina olen nähnyt häntä enimmäkseen paluumatkoilla. Edelleen meillä taitaa olla samanlaiset aikataulut, ainakin joinakin päivinä. Hän astelee kohti kotikatuani, mutta paljon reippaammin askelin kuin itse. Joskus yritän pysyä hänen tennariensa vauhdissa, mutta taidan joka kerta epäonnistua. En tiedä minne hän katoaa, mutta melko varma olen siitä, että tulen näkemään hänen selkämyksensä vielä.

Toinen, eräs hieman vanhempi, herrasmies kulkee useina aamuina samalla kadulla. Hänkin kulkee edessäni, mutta usein toisella puolen samaista katua. Hänenkin askeleensa ovat reippaat ja määrätietoiset. Hänen olemuksensa kertoo minulle, että hän on tehnyt niitä samaisia hommia jo pitkään, mitä ne ikinä ovatkaan. Hän pitää kahvitaukonsa aamuisin jo ennen kahdeksaa, kesäisin hän kävelee kai alas Laukontorille ja nauttii aamiaisensa siellä. Ihmisten on pakko luottaa häneen, sillä hänen paksu avainnippunsa kertoo, että jossakin on oltava myös monia lukkoja. Kuvittelen hänen pitävän rock ´n rollista, ihan vain hänen hiustyylinsä ja vaatetuksensa perusteella. Hän on elänyt parikymppisyytensä, mahdollisesti kolmikymppisyyteensä saakka, 1990-luvun alkupuolella. Hän on varmaankin tosi mukava ihminen ja hänenlaisellaan ihmisellä on oltava paljon kavereita. Hän tekee työnsä hyvin ja säntillisesti. Ehkä hän kertoo kavereilleen usein juttuja siitä, kuinka hän on ollut sen ja sen bändin roudarina. Ehkä Motörheadin tai Aerosmithin Suomen keikoilla, ehkä jopa Ruotsin puolella, koska bändin pojat tykkäsivät hänestä niin.

Ennen kuin pääsen aamubussiini, edes sen näköetäisyydelle, astun torin kulmaukseen jonka toiselta puolelta lähes poikkeuksetta pölähtää vastaan lauma nuoria opiskelijoita. Heidän etunenässään saattaa olla pari bisnesnaista, joiden kuvittelen olevan töissä läheisessä kauppakeskuksessa tai sitten merkittävässä asemassa läheisellä psykiatrisella klinikalla. Jokainen heistä kuitenkin unohtuu, enkä enää parin sekunnin kuluttua muista edes heidän kasvojaan. Ehkä parit leopardilegginssit, ehkä pari kamelinväristä villakangastakkia.

Joskus Keskustori on jo aamuvarhaisella suosittu kohtaamispaikka, useimmiten kuitenkin sellaiselle väelle, jolla vain ei ole mitään muuta paikkaa, minne mennä. En muista heidän kasvojaan, ja kai se sitten tarkoittaa, että he ovat minulle yhdentekeviä. Mietin kuitenkin miten he ovat joutuneet sinne, siinä tilassa? Miksi heillä ei ole muuta paikkaa? Miksi he haluavat myydä, ostaa tai lahjoittaa jotakin laitonta jo siinä vaiheessa aamua? Miksi he ovat jo juoneet itsensä humalaan, tai miksi he jo nyt odottavat kellon lyövän yhdeksän kertaa, jotta voisivat ostaa ensimmäisen lonkeronsa tai oluensa? Ketkä ovat heidän todellisia ystäviään tai onko heillä sellaisia ollutkaan? Miksi he luulevat elämiensä olevan niin merkityksettömiä, että eivät usko huomisen olevan kuitenkaan sen parempi? Ovatko he pyytäneet apua, tai voisinko minä auttaa heitä? Samalla ajattelen, että oma vikasi, miksi pilasit kaiken. Miksi teit vääriä valintoa, mikset nostanut itseäsi suosta. Mikset ottanut apua vastaan kun sitä tarjottiin? Enkä varmasti anna euroa siihen kaljaan, en varmasti!

Bussiin saattaa jonottaa muitakin, mutta yleensä en edes katso ympärilleni. Olen jotenkin aina pelännyt katseita, johtuen ehkä siitä, että olen aiemmin pelännyt, etten näe ympärilleni tarpeeksi hyvin enkä halua tuijottaa. No, sehän ei ole totta, ainakaan enää. Minä tuijotan kyllä, mutta yritän tehdä sen salassa. Aamujen bussijonoissa olen kuitenkin hiljaa, kasvoton, hajuton, täysin läpinäkyvä ja ehkä jopa näkymätön. Toivon joskus olevani sitä muille, aivan kuin hekin ovat sitä minulle.

Bussikuskia pyrin tervehtimään aina, yritän jopa puristaa jonkun hymyntapaisen. Otan kovin henkilökohtaisesti sen, jos bussikuski ei tervehdi minua. Jos bussi sattuisi lähtemään juuri nenäni edestä, en juoksisi sen perään ja koputtelisi ikkunaan. En tekisi niin, koska siinä kohtaa haluan olla vielä näkymätön. Mieluummin juoksen seuraavalle pysäkille, ja hyvällä lykyllä ja liikennevalojen hitaalla vaihtumisella, pääsen sisään samaiseen bussiin. Mietin, huomasivatko muut minun olevan se samainen ihminen. Katseliko joku minua ikkunasta kuten minä olisin tehnyt? Olivatko he ylpeitä saavutuksestai?
Katselen bussissa joskus ympärilleni ja mietin kanssamatkustajieni tarinoita. Joku kantaa foliolla peitettyä tarjotinta mukanaan. Ajattelen hänen olevan työssä Invalidiliitolla, vaikka mikään yksityiskohta ei teoriaani tuekaan. Ehkä olen nähnyt hänen aikaisemmin jäävän Invalidiliiton jonkin asuinyksikön bussipysäkillä pois. Nyt hän kantaa itse leivottua piirakkaa työpaikalleen. Ehkä on hänen syntymäpäivänsä tai läksiäisensä. Ajattelen hänen näyttävän aavistuksen vihaiselta. Miksi hän on vihainen syntymäpäivänään?

Bussikuski saattaa olla kuka tahansa. Joillakin on enemmän kiire kuin toisilla. Mietin, onko hänen lapsensa sairaana. Onko hänen vuoronsa vasta alkanut vai jo lopuillaan? Onko hän joutunut jäämään ylitöihin työkaverin sairastuttua? Bussikuski saattoi hakea juuri ennen lähtöä pikaisesti kupin kahvia, a cup to go. Väsyttääkö häntä aina noin? Joskus bussikuski on ajatuksissaan eikä huomaa ulos haluavaa asiakasta. Matkaaja huikkaa bussikuskille, joka havahtuu ajatuksistaan. Mietin, miten kukaan voi olla uppoutumatta ajatuksiinsa kun ajaa autoa. Minusta ei tulisi kovin hyvää kuskia. Bussikuskit ovat yleensä melko hyviä kuskeja. Mietin, miten he ovat päätyneet alalle. Missä he ovat käyneet autokoulunsa? Joku saattaa olla kuskina vain puolisen vuotta ja sitten näen häntä toisissa yhteyksissä. Eikö linja-autonkuljettajana ollutkaan mukavaa? Halusitko sittenkin tehdä jotakin muuta?

Katselen ikkunasta bussipysäkillä värjötteleviä ihmisiä. Kohta he pääsevät vastaan tulevan auton kyytiin, odottakaahan vielä hetki. Ihmiset ovat lähes aina kaukana toisistaan, ja tiedänhän minä henkilökohtaisen reviirin. Tekisin aivan samoin, mielessäni ei kävisikään mennä aivan jonkun toisen, tuntemattoman henkilön, viereen ilman hyvää syytä. Joku puhuu matkapuhelimeensa, joku näpyttää sitä. Joku taitaa vain vilkaista kellonaikaa siitä. Mietin kenen kanssa tuo nainen puhuu puhelimeen? Onko hänellä ikävä miestään, tai soittaako hänen lapsensa hänelle, että on sairastunut eikä pääse kouluun? Onko tuo mies myöhässä töistä, tai työhaastattelusta? Minne tuo mies työntää lastenvaunuja näin aikaisin aamulla? Ehkä he ovat vain kävelyllä, mutta miksi he ovat sitten astumassa bussiin? Tampereella voi matkustaa ilmaiseksi bussilla, jos mukana on noin pieni lapsi. Ehkä hänen oli vain mentävä hoitamaan joitakin asioita keskustaan. Jollakin tytöllä on ohuet housut ja paksu takki, joku poika polttaa tupakkaa. Miksi he ovat tehneet näitä valintoja?

Bussista astuu alas nuori mies, joka kulkee samaisella bussilla joka ikinen aamu. Ainakin luulen niin. Kyseinen bussivuoro on melko aikainen. Mies nousee bussiin ja sieltä pois aina samaan aikaan, ja samoilla pysäkeillä. Hänen hiustyylinsä on pysynyt koko ajan samanlaisena, ja kiinnitän siihen huomiota, koska se muistuttaa minua 2000-luvun alkupuolesta. Asuuko hän yksin? Eikö hän ole tavannut ketään, koska hänellä on tuo hiustyyli. Mies on muuten tyylikäs, mutta vaikuttaa jotenkin yksinäiseltä. Hän on varmasti ahkera ja pidetty työkaveri. En ole vielä keksinyt missä hän työskentelee. Hän jää pois aina sellaisen grillin lähellä, mutta en usko hänenlaisensa miehen työskentelevän siellä. Hän ei tuoksu ollenkaan edes rasvalle, eikä varmasti haluaisikaan. Hän muistuttaa minua vuosien takaisesta tutustani. Toivottavasti hän ei ole onneton.

Haen kaupasta jääkahvin, omenan ja energiajuoman. Vaikka juonkin energiajuoman vasta iltapäivällä, mietin, mitä kauppias minusta oikein ajattelee. Melkein joka aamu hän on samassa vuorossa ja varmaankin alkaa jo muistaa minut. Pyöritteleekö hän silmiään kun näkee minun taas saapuvan? Että voi, ei, taas tuo epäterveellisesti elävä energiajuomatyttö. Pitääkö hän minua edes enää tyttönä? Olenko jo nainen, täti kenties? En kai täti sentään, paitsi ruuhkabussien äideille tai muille tädeille.

Katselen ihmisiä. Mietin heidän tarinoitaan, mutta en liian kauaa. He saattavat tulla mieleeni joskus, tarinoineen kaikkineen, mutta en muista heitä. En ainakaan sitä, että he ovat ihmisiä. Mitä kauppiaan äiti ajatteli, kun hänen lapsensa päätti alkaa kauppiaaksi. Oliko hän onnellinen, että lapsi sai töitä? Vai oliko hän pettynyt, että lapsi ei lähtenytkään lääketieteelliselle uralle kuten hän itse. Oliko kauppiaalla äitiä ollut enää vuosiin? Joutuiko hän hoitamaan äitiään vuosia kunnes tämä kuoli pois? Oliko äiti vanhainkodissa nyt, kohdellaanko häntä siellä hyvin? Pääseekö hän vessaan tarpeeksi usein, vai onko kauppias joutunut kirjoittamaan asiasta jo useamman valituksen? Mitä kauppiaan isälle kuuluu? Ehkä isä oli ollut sodassa ja jäänyt sille tielle, ei koskaan palannut rintamalta. Tai ehkä isällä menestynyt yritys, jonka johtoon hän olisi toivonut lapsestaan jatkajaa.

Kun muistamani ihminen tulee minua vastaan, mietin muistaako hän minua. Tiedän, että tuskin. Ehkä olen ollut juuri silloin näkymätön hänelle, tai hän on ajatellut olevansa itse näkymätön, mutta epäonnistunut yrityksessään. Haluaisin, että minut muistettaisiin paremmin. Haluaisin jäädä mieliin, mutta toisaalta taas luotan siihen, että niin ei tapahdu. Näkymättömänä on ihan mukavaa, vaivatonta ja helppoa.

Oikeastaan yllätyn, jos joku ei ole pitänyt minua näkymättömänä. Mutta toisaalta, hän on saattanut olla juuri sillä hetkellä tarkkailijan ominaisuudessa kun on nähnyt minut.

Hän on saattanut katsella minua bussin ikkunasta, tai nähnyt minut kun olen pyöräillyt ja kironnut kanssaeläjiäni, jotka eivät ole huomanneet olemassaoloani. Hän on ehkä jo kuvitellut minulle elämän, ehkä jopa sellaisen johon olisin tyytyväinen. Olen ehkä varakkaampi kuin miltä näytän, koska näytän välillä olevan kiireessä. Ehkä olen myöhässä kiireellisistä tapaamisista, koska en ole edellisenä yönä saanut nukuttua edellispäivän pitkäksi venähtäneen tapaamisen takia. Tai sitten olen hänen mielestään surullinen, ehkä äkäinenkin, ehkä tupakoin salaa. Ehkä olen myöhässä koulusta, jonka olen juuri aloittanut. En ole herännyt tarpeeksi ajoissa, koska minulla ei ole vielä kavereita jotka muistuttaisivat minua aikaisista luennoista. Ehkä hän ei ole vielä saanut selville millainen olen. Ehkä se on sitä, mitä toivon. Toivottavasti en ole onneton.

Toivottavasti en ole onneton.